Bibliofiilin tunnustuksia

Luovan kirjoittamisen kurssikirjoista pelmahti esiin kaksi inspiroivaa ajatusta. Ensimmäisessä siteerataan ranskalaista kirjallisuussosiologia Escarpit’ia, jonka mukaan ”pitäisi puhua erikseen kirjojen kulutuksesta, ostamisesta hyllyntäytteeksi, ja varsinaisesta lukemisesta. Kirjoja kulutetaan muodin tai oikkujen vuoksi, lukeminen taas perustuu sisäistyneeseen motivaatioon. Kirjallisuussosiologian yhdeksi kiehtovaksi ongelmanasetteluksi voidaan nostaa lukemattomien kirjojen problematiikka. […] ..lukemattomia kirjoja löytyy niin kulttuurikodeista kun tavallisten kansalaisten kirjahyllyistä” (Niemi Juhani, Kirjallisuus instituutiona, SKS 1991).

Tunnustan, meilläkin on sekä moneenkin kertaan luettuja että lukemattomiakin kirjoja, kaikkia näitä lukematon määrä. Mutta ei kovin montaa ainakaan hankintavaiheessa hyllyntäytteeksi tarkoitettua, toki jokunen on sellaiseksi voinut myöhemmin muuttua.

Aikoinaan keräsin erilaisia keittokirjoja ostamalla niitä kotimaasta ja matkoilta, monia myös lahjoina saaden. Kaikenkaikkiaan niitä on pian satakunta kappaletta, uusin tulokas tältä joululta. Ne rakkaimmat ovat edelleen kovassa käytössä, mutta valitettavan monet ovat päätyneet keittiön hyllyyn eriasteisiin unohduksen tiloihin. Mietin aika ajoin, mitä kokoelmalle tekisin, mutta toistaiksi olen antanut sen viedä vaatimansa hyllymetrit keittiön kirjakyllystä.Tämän kokoelman kerääminen on ollut omana aikanaan mukava harrastus, ja sen hajottaminen tuntuu vielä toistaiseksi raakalaismaiselta, vaikka yhä useammin käännynkin reseptien tarpeessani myös netin puoleen.

Parhaimmillaan kirjaan muodostuva side on hyvin henkilökohtainen, ja silloin rakkaansa haluaa merkitä omalla nimellään ja säilyttää hyllyssä. Kirjoissa on paljon myös oman aikansa päiväperhoja, ja niitä kannattaakin hankkia pokkareina, joita on helppo kierrättää eteenpäin vaikka divareissa ja lahjoittamalla. Jotkin dekkaristit elävät silti jatkuvasti ja pysyvästi kirjakyllyni ylimmillä hyllyillä pokkareissa vuodesta toiseen, sillä niistäkin on ollut vaikea luopua. Sellaisia ovat mm. Robert van Gulikin Kiinaan sijoittuvat jännitysromaanit. Eräs ystävä halusi aikanaan kerätä kaikki Agatha Christien Suomessa julkaistut teokset omaan hyllyynsä, osasta jopa useita painoksia, niin pokkareina kuin kovakantisina. Uusin keräilykohde meillä on omiin juuriin ja kotiseutuun liittyvä suku- ja paikallishistoriallinen kirjallisuus, jota varten meille piti raivata tyhjäksi aivan oma kirjakaappinsa. Tämä on kokoelman osista se, joka nykyisin karttuu vilkkaimmin, eikä vähiten antikka.netin oivallisen palvelun ansiosta.

Aikuisiällä solmitun avioliiton yksi merkittävä kohta on se, jolloin molempien kirjakokoelmat integroituvat yhdeksi. Yleensä siihen menee aikaa pari vuotta yhteenmuutosta, siihen saakka kirjat ovat leimallisesti ”minun” ja ”sinun”. Hauskaa on tietysti havaita myös että kummaltakin löytyy samoja kirjoja, toisistaan tietämättä hankittuja, useita kappaleita. Sehän on kuin kohtalon merkki sielujen samankaltaisuudesta. Kirjavalinnat kertovat meistä paljon ja paljastavasti, kukapa meistä ei uudessa kyläpaikassa vaivihkaa tai ilmeisemmin selailisi silmillään kirjojen selkiä hyllyssä muodostaen näin kuvaa kodin asukkaista. Samanlaisia persoonallisuuden näyteikkunoita ovat tietysti myös esimerkiksi CD-kokoelmat.

Mitä varten kirjoja sitten kerätään? Monelle meistä kirjat ovat itseisarvoisesti tärkeitä, ilman sen erityisempää päämäärää. Jo lapsena opittu kirjojen kunnioitus on pyrittävä opettamaan eteenpäin: ”Ei kulta, ei kirjoja saa taittaa noin, kirja itkee jos sen taittaa rumasti”. Kun monelle meistä on tulossa vanhemmilta aikanaan perinnöksi huoneellinen kirjoja ja itselläkin on niitä kaikki liikenevät hyllyt jo täynnä, kärsiikö kirja julkaisun formaattina inflaation? Miksi kirja pitää omistaa, vaikka siihen ei kerran luettuaan ole palannut vaikkapa kahteenkymmeneen vuoteen? Ja millaisia muistijälkiä on jäänyt niistä lainatuista kirjoista, jotka on lukenut ja todennäköisesti melko pian sen jälkeen unohtanut? Pitäisikö pitää lukupäiväkirjaa, jolla voisi tavoittaa uudelleen jonkin kirjan herättämät ajatukset aikojenkin takaa?

Monet meistä muistavat mummolasta tai kaverin kesämökiltä ne Valittujen Palojen kirjavaliot, joita kaupattiin 1970-luvulla. Niissähän oli kai kolmesta neljään lyhennelmää romaaneista yksissä kansissa, ilmeisesti lukutehokkuutta tavoitellen, ja täysin piittaamatta siitä, millaista raiskausta esim. 200-sivuisen romaanin lyhentämien 50-sivuiseksi täytyy olla. Onneksi nämä lienevät kadonneet jo divareidenkin takahuoneisiin tai vinttien hämäriin kätköpaikkoihin. Kirjakerhot porskuttanevat edelleen, vaikka niistäkin tutkimusten mukaan eniten kirjoja ostavat ne, jotka hankkivat kirjoja paljon myös kirjakaupoista. Niinpä niiden alkuperäinen tarkoitus tasoittaa kirjojen alueellisia saatavuuseroja ei liene aivan täysin toteutunut. Nettikirjakaupat ovat kutsuvia keitaita kirjojen ystäville, samoin kuin kustantajien tehtaanmyymälät.

Lukmattomien kirjojen kiehtovaan problematiikkaan liittyvät ulkoasultaan kauniit kirjat, jotka haluamme säilyttää esteettisistä syistä. Monet omistamistani kirjoistani kantavat mukanaan omaa ajatushistoriaani ja sen kehittymistä, yhtenä esimerkkinä vaikkapa ylähyllyllä pölyttyvät lukuisat 1970- ja 1980-lukujen suomalaiset runoilijat. Raamattujakin on tässä taloudessa puolisen tusinaa, eri ajoilta ja erilaisina laitoksina, jos joskus tulisi polttava tarve vaikkapa verrata eri aikojen käännöksiä toisiinsa.

Kirjastot, nuo lukemottomien kirjojen aarreaitat, ovat avautuneet aivan uudella tavalla Helmetin käyttömahdollisuuksien myötä. Sitä käyttäen nekin kirjat, jotka ovat hautautuneet unohduksiin vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjastojen periferiaan, Pasilan kirjavarastoon, löytävät päivänvalon uuden lukijan käsissä paljon aikaisempaa helpommin. Helmetin kehittäjille tulisikin mielestäni antaa jonkinlainen vanhan kirjallisuuden edistämispalkinto kirjojen tehokkaan kierron mahdollistamisesta.

Toinen mieleeni jäänyt ajatus oli Juhani Niemen uudemmassa teoksessa (Niemi Juhani, Kirjallinen elämä, SKS 2000). Niemi siteeraa kirjailija Leena Krohnia (1996): ”Kirja on tila, paikka, kohtauspaikka. Tämä seikka pysyy, vaikka kirja fyysisenä kappaleena lakkaisi olemasta ja sen sisältö siirtyisi tietoverkon fyysiseen avaruuteen”.

Hyvä kirja paranee siitä keskustelemalla, sillä vaihtoehtoiset tulkinnat luovat lukukokemukselle syvyyttä ja vivahteita. Kirjoja kohtauspaikkana samanmielisille käyttävät monenlaiset lukukerhot ja -piirit. Tietokirjaa on helpompi lukea sähköisessä muodossa, sillä siinä tottumus on jo muuttumassa, mutta kaunokirjallinen teos vaatii monelle meistä vielä fyysisen olomuodon. Miten hyvältä tuntuukaan avata uusi, puhdas ja raikas kirja ensimmäistä kertaa, raottaa varovasti lehtiä ja kurkistella ikäänkuin salaa, millaista herkkua on luvassa uudenkireiden kansien välissä. Ihan siihen ei e-kirja vielä pysty.

Advertisements

Tietoja Ritva Rajander-Juusti

yrittäjä, tutkimusammattilainen, bloggaaja.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Bibliofiilin tunnustuksia

  1. Paluuviite: Raivausraporttia | Simplicitas

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s